Kului vuosia, ja minä ja veljen lapsi, Ken muutettiin uuteen, ihanaan ja hieman ränsistyneeseen taloon. No olihan meillä rahaa, otettiin hieman lainaa Ruoholan pankista ja tuhlattiin perintörahoja jotta saatiin talo kokonaan remontoitua ja sisustettua nyky-muotiin. Jotain silti puuttuui, nimittäin perhe! Kaksi vuotta sitten, Helenhän odotti uutta lasta. Sehän oli Conanin, joka sitten selvisi synnytyksessä kun penska peri kaikki Conanin geenit. Kun Paul sai tietää tapahtuneesta, hän ei voinut käsittää asioita eikä sitten uskonut siihen - niimpä Helen sai vielä asua meille. Mutta minua ärsytti niin paljon, kun Paul ei tajunnut ongelmista ja geeneistä paljon mitään ja antoi vielä Helenin asua talossamme. Kävimme äidin kanssa Heleniä vastaan ja Helen sai jonkun sätky-kohtauksen ja "tukehtui" omaan vereensä. Eli siis Helen kuoli - onneksi! Mutta se ei ollut oikeasti minun vika... Vaikka Paul siitä minua syyttikin! Paul ei voinut kestää Helenin kuolemaa joten siis muutti Sateenkaarilaaksoon. Myöhemmin tuli hänen perässään kirje, että oli löytänyt Eevan puoli-veljen, Adamin ja asui hänen ja lesbo-vaimonsa kanssa Sateenkaarilaakson peri-kulmilla. Ihme juttu, Paul ei suostunut ottamaan Keniä mukaan, koska ja kuulemma se toisi liikaa muistoja Helenistä. Koti kulmilla, eli Ruoholassa äiti oli ihan hermona, kun Conan ei ollut kertonut hänen ja Helenin suhteesta mitään joten hän ja Conan erosivat. Kaikista pahinta, mitä voi nähdä, on oman äitinsä kuolevan - ja minä ja Ken se nähtiin. Conan riehui raivosta, kun Eeva jätti hänet Helenin takia. Joten Conan sytytti tulipalon, joka tuhosi koko talon, myös Helenin ja Paulin nuorimman vauvan, jonka nimeksi sitten tuli Bella. Bella ja äiti siis menehtyivät tulipalossa ja minä ja Ken jäätiin eloon, koska vessaan palo ei ollut vielä ehtinyt levitä. Mutta olisimme voineet ihan hyvin tukehtua häkään, jos palomiehet eivät olisivat ehtineet ajoissa paikalle. Meinasimme aluksi joutua lastenkotiin ja sieltä sitten sijaiskotiin, mutta ONNEKSI he antoivat minun huolekseni Kenin ja tietenkin kissat, Cooperin ja Chiffin! Joten tästä tämä meidän elämä alkaa, kun pakkasimme kamppeet ja rimppeet mitä oli jäänyt ehjäksi sukutalossamme ja muutimme metsän laidalle Ruoholaan...

En ole koskaan tykännyt edes pikkutyttönä leikkiä kotia tai äitiä. Niimpä tästä ei todellakaan tulisi helppoa, mutta en oikeastaan edes pysty kuvittelemaan että asuisin lastenkodissa. Hyi sentään! Mutta onneksi minulla oli viellä penskana perhe ja sukulaiset tukena, jotka sitten opettivat minua - onneksi! Olin siis oppinut laittamaan ruokaa, avustamalla äitiä keittiössä, isä ja Paul opettivat miten korjataan pieniä sähkölaitteita. Kuntokin kyllä sitten siinä kasvaa, kun hääsään keittiössä 72 h. Mutta pelastukseni on lukio, kun pääsen kaksituntia aikaisemmin kuin Ken koulusta. Mutta minun on oikeasti ryhdistäydyttävä ja ajateltava tulevaisuutta ja pitää Kenistä oikein hyvää huolta - ettei sossut ovea koputa! Sitten täytyy alkaa sijoittamaan rahaa hyviin hankkeisiin... pälä..pälä...pälä...päläpälä... Huoh!

- Vouh! Kiljaisin kun iso rahasäkki putkahti taivaalta jalkojeni viereen. Eli siis Toivomuskaivomme toimiin, sen voin todeta tämän jälkeen. En keksinyt mitään muuta tekemistä kuin kokeilla Toivomuskaivoamme, minkä mummi oli joskus saanut puutarha-kerholta. Aika hieno, eikös? Eeva ja Sirja olivat joskus minulle höpöttäneet Toivomuskaivosta, että sitä juodessa, olo kohenee kummasti. Mutta jos toivoo liian usein, siihe jää koukkuun ja on aina pakko toivoa. Taidan huomennakin toivoa jotain erikoisempaa, mutta lupaan itselleni etten jää koukkuun siihen taika-kaivoon - toivottavasti!

Mutta iltapäivällä kun ei ollut tekemistä enään, eikä telkkaristakaan tulisi mitään fiksua, Kenin ehdotuksesta "valmensin" häntä nyrkkeilysäkin kanssa. Aamulla naapurit eivät nähtävästi tulleet tervehtimään, nähtävästi sana oli kiertänyt Helenin kuolemasta. Kattia kanssa, sanon minä.

- Lyö enemmän sivu-vasemmalle, ja ala-koukkuja! Jos lyös oikealle, lyöt huti. Opastin pidellessään nyrkkeilysäkkiä, joka ei kyllä paljon heilunut Kenin lyönneistä - ainakaan viellä!

- Okei Crispina-täti. Uh... Näinkö? Ken tokaisi hiki otsan päällä. Aurinko paistoi kevätpäivänä hyvinkin kuumasti, joten kauan emme voineet treenailla, koska muuten olisimme hiestä märkiä.

Oli sittenkin ehkä helppoa olla äiti hahmo. Mutta onneksi Ken, ei siltikkään kutsunut minua "äidiksi", se olisi ollut noloa - hyvinkin. Monena päivänä olin kylläkin huomautellut Kenille, ettei hänen tarvitse kutsua minua Crispina-tädiksi, minulle Crispina kylläkin riittää ihan hyvin.

- Crispina? Haluatko lukea minulle ilta-sadun? Olisitko niin mukava, ole kilttii! Lue minulle 5:stä hevosesta ja yhdestä varsasta! Ken kysyi ilta-palalla. En voinut vastustaa tuon pojan ruikutusta liha-voileipien joukosta. Melkein tippa olisi tullut silmään, jos olisin kieltäytynyt! Oli siis pakko:

- Okei sitten. Mutta kohta puolin saat itse alkaa opetella lukemaan iltasadut itsellesi! Olet jo niin iso poika! Hae kirja, niin minä menen olohuoneeseen hankkimaan hyvät paikat! Vastasin, ja jäin korjailemaan ruuantähteitä ja astioita. Ken ryntäsi heti kirjahyllyn luokse ja valitsi lempi-kirjansa: 5 hevosta ja varsa.

Luin Kenille ainakin puolituntia samaa kirjaa, ja pääsin 56 sivulle. Ken oli sillä välin vaihtanut asentoa hieman mukavemmaksi ja nukahtanut olo-huoneen matolle. Nostin hänet tietenkin punastellen, ja melkeimpä raahasin hänet sänkyyn. Peittelin, ja suukottelin - tietenkin. Olihan hän niin rakas minulle, vaikka olinkin Kenille vain täti!

- Hyvää yötä muruseni, näe kauniita-unia lapsukainen! Mumisin hänen korvaansa, kun samalla Ken vaihtoi asentoa. Kävelin kaikessa rauhassa olo-huoneeseen korjaamaan kirjan hyllyyn ja sammuttelemaan valoja. Meni kylläkin aika hapoille...

Vaikka olikin kevät, illat ja yöt olivat kylmiä. Aina kun muutimme Ruoholassa uuteen asuntoon, koskaan talvi ei päässyt ovelle asti. Harmi, nimittäin nyt minun oli pakko saada talvi tänne ja äkkiä! Halusin sydämmeni pohjasta talvea, joten soitin Auringon poikaseen josta voi tilata kaikkea mahdollista. Tiedättekö minkä tilasin? Säänmuuttumisnaattorin. Se tekee poikaa, kun pistää niskaan kunnon sydän-talven. Luulisi Keninkin pitävän siitä.. Ken tietää? Niinhän se sanonta kuuluu, heh heh.

Ei, ei kai vain? Eiih! En jaksa enään tätä! Vanhassa talossa aina, joka yö jouduimme kestämään Dedyn kummittelua. Asetin hauta-kivet kauniisti, Toivomuskaivon viereen toivoen ettei kanta-isä tai kanta-isän vaimo alkaisi kummitella! Mutta miten kävi?

- Siitäs saat senkin lurjus! Huudahdin itselleni, kun purin kiukkuani, vihaa ja voimiani nyrkkeilysäkkiin. Vietin siinä melkein koko yöni, kun ei ollut kylmäkään - vaikka talvi painoi päälle. Alkoi niin kovasti ärsyttämään, jospa Deddy jäisikin tänne koko elämäkseni? En halua sitä! Ennen kuin menin sisälle, kävin "hävittämässä" haudat mutten lopullisesti - niille saattaa löytyä käyttöä!

Viha jatkui aamulla. Olin niin väsynyt, kun odotin lumen seassa koulu-bussia. Eihän meillä ollut autoa - onneksi. Sekin maksasisi maltaita! Ken näytti nauttivan lumesta, minua taas se hermostutti! Sitten päähäni tuli eräs asia mieleen...

Mutta puhuiko Crispina totta? Onko oikeasti muut Woodstonit eronneet? Vai oliko tämä vain välikohtaus? Vaiko kerjäsikö Crispina vain huomiota! Se selviää seuraavassa luvussa!!!